pages

7. heinäkuuta 2017

dynamoon


aivan kuin ikkuna olisi auki. pieni ilmavirta tuntuu kasvoilla lähellä seinää ja linnunlaulu kuuluu ulkoa selkeästi. hah, en ole koskaan kirjoittanut linnunlaulusta. olisi selkeästi pitänyt. nyt se säestää tätä vituttavaa unettomuutta, yhteenlaskuja, kuudetta tuntia pakkoajatuksia. olen kävellyt keittiöön, vessaan ja eteiseen. juonut vettä, käynyt vessassa, juonut vettä, käynyt vessassa. säikähtänyt tuolilla kuivumassa olevaa beigeä lakanaa.

jotkut yöt jäävät erityisesti mieleen. tänä yönä yksi lintu kuulostaa rauhoittavan epävireiseltä. pitäisi tuntua jotenkin erityisen tunnelmalliselta; sataa toista päivää, suuria muutoksia, sisäilma tuntuu kostealta ja beach housen uusin soi.
en haluaisi ajatella sitä ajatusta enää tuntiakaan. keskitän kaiken energian sälekaihtimiin. taittelen yksi säle kerrallaan tulvivaa mattaista valoa takaisin ulos. miksi juuri tämä ajatus? tyynyyn huutaminen voisi jälleen auttaa, mutta ajatuskin naaman laittamisesta nyt tyynyyn tuntuu naurettavalta ja turhalta. vaihdoin lakanat, mutta ne eivät tuoksu puhtaalta. ne eivät tuoksu miltään. lakana irtoaa patjan kulmista ja rullaantuu möykyksi selän alle. käännyn kyljelleni ja muistan tulevan muuton, kuvasarjan jota ei olisi pitänyt kuvata ja ilmeeni kun "watch your back" alkoi silloin soida. rullaantunut lakana siirtyy sivulle kylkeen ja päätän alkaa pitämään kirjaa hyvistä asioista.


the truth?

i took these photos when i stopped thinking about it every day.














































kokeilen pulssia
olenko elossa

paratiisissa ei ole häpeää
siellä irrotaan eikä ole aikaa

rakastun lauseisiin ja luulen niiden todella tarkoittavan jotain
kädet ovat irtipäästämistä varten
aamuisin sama valo
kaikkea muuta kuin uhkaavan väristä.





''for a week, almost without speaking, they went ahead like sleepwalkers through a universe of grief, lighted only by the tenuous reflection of luminous insects, and their lungs were overwhelmed by a suffocating smell of blood.''















Sideways





1 the coathangers (!!) 2 thurston moore 3 the radio dept 4 dinosaur jr 4 chelsea wolfe 5 demdike stare 6 hurula oli ihan ok ilman naurettavan pitkää loppunoisea, ha





epätyypillistä: unohdin kameran kotiin molempina päivinä. onneksi oli sebastian!






twin peaks is back!!
kesä pelastettu.




too bright too sunny too noisy too empty too social but don't let your youth go to waste:





viihdyn uudessa tukassa.




essi viimeisteli hiustupsut ja tallensi alkujärkytyksen (helpotuksen).





katseen osuessa ikkunoihin haluan ulos. ulkona tietyn etäisyyden jälkeen lähtöpaikasta haluan takaisin sisälle. haukottelen terapian alkupuolella.

en yritä vältellä rutiineja. minä janoan niitä. kerään ja pidän niistä lujaa kiinni. kirjoitan niitä ylös muistiin mitkä toimivat ja mitkä eivät.
suosikkini on joogamaton levittäminen aamupäivästä lattialle ja sen jättäminen siihen. kävelen kenkien kanssa lähtiessä sen ylitse ja sivuutan alitajunnasta tulvivan ajatuksen ennen kuin kerkeän tuntemaan minkäänlaista epäonnistumista. raahaan neuroosini rajojen yli.
etsin omenoita keskiyöllä.

mitä kuuluu? samaa kuin viime vuonna, mutta me olemme voittaneet, minä sujahdan tajunnasta toiseen, todellisuudesta toiseen, persoonasta toiseen, nauran paljon, googletan järjettömyyksiä, vaimennan pakkoajatuksia, olen nollasta sataan sekuntissa. minuus muodostuu seinistä, eri ikäisistä, objekteista, vhs-nauhoista. en ole pitkään aikaan tehnyt mitään kovin järjetöntä, tai mikä ikinä siksi lasketaan. olen korvannut järjettömyyden purkautumisilla, ilman kenenkään suositusta.

ajattelin aamulla hyviä asioita, kirjoitin niistä, mutta kerkesin kadottamaan ne jo. vietin omituisessa mielentilassa seuraavat 12 tuntia ja heräsin otsatukassa. voiko noin sanoa? voiko noin tapahtua?
muistan vain matkan saksien kanssa töölöön ja essin, joka toi jäisiä tuulihattuja kylpyhuoneeseen. pääsin kotiin ja kaivauduin pääni kanssa neljän tyynyn väliin.
en tunnista itseäni, mutta se ei tule yllätyksenä kenellekkään. ripustan kesämekot esille ja päätän käyttää niitä ensi viikolla.

no, en malta enää:

viime viikolla, sain sähköpostin:
"hei anni, sinulle on myönnetty opiskelupaikka, onneksi olkoon. kuvataiteilija (amk), valokuva, turun taideakatemia."

!!!



kävin itkemään auton takapenkillä, seuraavaksi join skumppaa ja päätä koski seuraavat neljä päivää tauotta. mietin torkkelinmäkeä, dialogia haastatteluvaiheessa, olohuoneen mattoa, syliin nukahtamista, huonekaluja, ääniä, kodin määritelmää, busseja, tietokoneita, astioita, rahaa, matkalaukkuja, meidän kamalaa sohvaa, sinun odottamista töistä. hiivin aina eteiseen kuin kissa, joka odottaa jotain joka on sille kaikki kaikessa. tiedättehän?

tästä alkaa jotain uutta. en malta odottaa syksyä.

voiko mihinkään koskaan olla täysin valmis? onko turussa ruohonjuuri? alanko käymään baareissa? dynamossa? kirjakahvilassa? missä voi kehittää kuvia? kuka pelaa minun kanssa? onko turussa kiva kirjasto? paljon maksaa bussilippu? saanko yksin unta?